Kokemuksia hiuksista ja hiukan kampaajistakin<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joskus 1970-luvun alkupuolella ottaessani ensiaskelia toimittajana testasin Tekniikan maailmalle sekä hiustenkuivaajia että lämpörullia.  Toisessa testissä oli mukana myös pitkätukkainen naiskollega kyseisestä lehdestä. Testaaminen  oli hauskaa puuhaa, josta maksettiin jopa pieni palkkio.

 

Tarkemmin ajatellen varhaisimmat hiusmuistoni ulottuvat jo varhaislapsuuteeni, kun viisivuotiaana tulin ottovanhempieni luo.  Heissä näet aiheutti tiettyä hilpeyttä, kun heidän mielestään tukkani oli leikattu jonkinlainen pytty päässä. Minua se ei kyllä naurattanut.

 

Pian ottoäitini sitten rupesikin kasvattamaan minulle lettejä.  Oli kivaa, kun tukka oli pitkä, muttei kuitenkaan mitenkään tiellä leikeissä puuhatessa.  Jossain vaiheessa äitini lienee kuitenkin kyllästynyt letittämiseen, koska ottoisäni 50-vuotisvalokuvassa tukkani on lyhyeksi leikattu. Olin silloin 12-vuotias.  Muistan hämärästi, etten olisi millään halunnut leteistäni luopua.

 

Ja kyllä minulla teini-iässä olikin moneen kertaan olkapäille ulottuvat hiukset,  jotka usein olivat myös poninhännällä. Epäilemättä hiusteni pituus ja muoto on vaihdellut suurestikin vuosien varrella. Kampaajiakin on ollut lukemattomia, mutta myös tee-se-itse-menetelmä on ollut usein käytössä.

 

Tulinpa kerran testanneeksi sitäkin, millaista on elää blondina. Hiukseni kun ovat luonnostaan ns. maantienväriset. Ostin apteekista vetysuperoksidia,  ja sillähän hiuksista lähti kaikki väri. Minusta tuli oikea blondi. Ja samalla tulin kokeilleeksi, millainen vaikutus Marilyn Monroen tyyppisellä tukalla olisi miehiin. Tosin en ollut ajatellut mitään sen kaltaista testiä, mutta pakostakin huomasin, että vientiä olisi kyllä ollut aikasempaa enemmän, jos olisin ollut kiinnostunut.

 

Vastaavanlainen vaikutus oli myös vaalealla peruukilla, jonka tulin hankkineeksi suunnilleen samoihin aikoihin. Ei minulla mitään peruukin tarvetta olisi ollut, mutta kun se sattui olemaan muodissa siihen aikaan.

 

Kuten jo totesin, olen kohdannut elämässäni todella monenlaisia kampaajia. Uskomattomin kokemus oli joskus 1970-luvun puolivälissä Novgorodissa, jossa käväisin silloisen mieheni kanssa ns. Nuorison ystävyysjuna-matkalla. Pahaa aavistamatta menin siellä kampaajalle, kun sampoot ja papiljotit olivat unohtuneet kotiin..

 

Hiukseni pestiin saippualla ja huuhtominen tapahtui siten, että minun piti kumartua etunojassa lavuaariin päin. Kun papiljoteilla ollut tukkani oli viimein kuiva, kampaaja yritti epätoivoisesti saada sitä jonkin näköiseksi. Ei se onnistunut.  Suomessa vähän aikaisemmin ottamallani permanentilla muistutin lähinnä Angela Davisia. Olipa kokemus sekin. Kun samalla reissulla lopulta tulimme Moskovaan, hoidin varmuuden vuoksi itse pesu- ja kampausoperaation.

 

Tosin kerran myöhemmin kokeilin itsekin Angela Davis-lookia. Letitin aivan pienille leteille hiukseni yön ajaksi ja aamulla, vau, siinähän se oli: eksoottinen look. Eikä maksanut mitään. 

 

Enpä silloin osannut aavistaa, että vain kymmenkunta vuotta myöhemmin vanhempi tyttäreni,  afrotanssin opettaja ja tanssiryhmän vetäjä, istuisi tuntikaupalla, jopa kahdeksan tuntia, afrikkalaisen kampauksen takia.  Siinähän liitetään keinotukkaa omiin hiuksiin, jos niiden oma pituus ei riitä. Ja harvoinhan se riittää. Lettien tulee olla  todella ohuita mutta samalla tukevia, jotta ne kestäisivät eivätkä irtoaisi tukkaa pestessä ennen aikojaan.  

 

Täällä Italiassa jotkut kampaajat ovat olleet epätoivoisia pohjoismaisen hienoihin hiuksiini, mutta viitisen vuotta sitten löysin kampaamon, jonka työhön olen ollut kerta toisensa jälkeen todella tyytyväinen. Ja miehenikin on aina ihaillut suuresti heidän kättensä työn jälkiä. He eivät pelästy hienoja haituviani. Ja he yllättävät jatkuvasti ammattitaidollaan ja luovalla mielikuvituksellaan. 

 

Mamiblue