Linnea heräsi sinä aamuna aikaisin ja aikoi juuri täyttää
kahvinkeittimen vesisäiliön vedellä, kun hän muisti, ettei
hän saanutkaan tänä aamuna nauttia mitään, edes kahvia
herätäkseen kunnolla. Ja olihan hän jo kolmen edellisen
päivän aikana joutunut noudattamaan erityisruokavaliota,
jossa melkein kaikki hänen parhaat herkkunsa olivat
kiellettyjen listalla. Ennen kaikkea kuitupitoiset ruuat.
Leipä ei käynyt ollenkaan, saati sitten kokojyväleipä,
johon hän oli jo itsensä totuttanut. Ja eilisiltana hän oli
saanut juotavakseen jotain suklaalle maistuvaa. Se oli
hyvää, muttei se nälkää pois vienyt.
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Pitäisi nyt vain käydä suihkussa ja pestä kehonsa,
erityisesti ne intiimit paikat, jotta ei saisi mitään
tulehdusta tai sairaalabakteeria leikkauksen aikana tai
sen jälkeen. Jalat hän oli pessyt jo edellisenä iltana,
koska siihen kuluu aina aika lailla aikaa. Jalkojen
liottamiseen pehmeiksi ja höyläämiseen ennen kynsien
leikkaamista ja lakkaamista.
Leikkauspöydällä hän ei voisi mitään sille, että kehon
kauneusvirheet paljastuisivat auttamattomasti kirurgille
ja muillekin leikkausta seuraaville, mutta ainakin hän
olisi puhdas kuin pulmunen. Ja sitä paitsi varmaan niillä
olisi muutakin ajattelemista operaation aikana.
Kun hän olikäynyt läpi ne kaikki leikkausta edeltävät
kokeet, ei hän ollut osannut sanoa nukutuslääkärille,
millainen operaatio hänelle oikein tehtäisiin. Muuta
kuin, että jotain alapään hommia se oli. – Alunperin
minulla oli semmoinen rectocele, hän sanoi
lisäten, että edellisessä leikkauksessa häneltä oli
poistettu lastensa ensimmäinen olotila. Nukutuslääkäri
sanoi keskustelevansa kirurgin kanssa siitä, pitäisikö
syvänukuttaa vai riittäisikö pelkkä puudutus.
Suihkussa Linnea ajatteli Tarinamaanantain uutta
teemaa. Kuvassa, jonka piti inspiroida tarinan
kertomiseen, oli kahvinkeitin ja toinenkin mutta ilman
kannua. Linnea oli selaillut muiden tarinoita ja ajatellut
kirjoittaa muistojaan kahvista ja kahviloista.
Vaikka hän kuinka mietti, ei tullut mieleen, missä
vaiheessa hän oli juonut ensimmäisen kahvikupposensa.
Mutta sen hän kyllä muisti, että oli jo pienenä ollut
varsinainen kahvitratti. Siihen aikaan käytiin jatkuvasti
suvun ja tuttavien syntymäpäivillä ja kaikenlaisissa
kissanristiäisissä, ja kahvi teki kauppansa kuten myös
täytekakku ja kaikki ne seitsemän sortin pikkuleivät.
Eikä hän koskaan ollut osannut kieltäytyä mistään. Mutta
siihen aikaan liikakiloja ei karttunut, sillä hän käveli joka
päivä kouluun, jollei ollut todellinen koiranilma, jolloin
mentiin bussilla.
Se oli porokahvin aikaa, se. Eikä hän osaisi tarkkaan sanoa
edes, milloin ilmestyivät ensimmäiset kahvinkeittimet.
Sen sijaan hän muisti, miten hän tehdessään Pääkaupunki-
lehteen juttua Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien valmisteluista
joskus 60-luvun lopulla oli ihaillut Linnan keittiössä suurta
kuparista kahvipannua, jossa keitettiin kahvit kutsuvieraille.
Senkin hän muisti paremmin kuin hyvin, miten Tyttönorssissa
lukioasteella käytiin aina välitunnilla läheisessä kahvilassa.
Se oli kyllä kiellettyä, mutta siksi sitäkin jännempää. Moni
tytöistä opetteli siellä kahvinjuonnin lisäksi tupakanpolttoa.
Se taisikin olla pääasia. Sitä kun oltiin niin aikuista olevinaan!
Ja poissa opettajan silmien alta.
Valmistellessaan viimeisiä sairaalaan mukaan otettavia
tavaroita, Linnea muisti edesmenneen äitinsä ja tämän kaksi
sisarta, joilla kaikilla oli ollut keliakia. Nämä olivat kerran
menneet Bulevardilla sijaitsevaan hienoon Ekbergin kahvilaan,
tilanneet kahvikupillisen ja nostaneet pöydälleen omat eväänsä.
Nainen tiskin takana oli tullut hurjana huutamaan: - Ei täällä
saa syödä omia eväitä.
- Mutta kun teillä ei ole mitään, mitä me voisimme syödä,
sisarukset totesivat yhteen ääneen. - Onhan meillä marenkia!
kuului kahvilan tiskin takaa. Sisarukset joivat kahvinsa ja
poistuivat kiireen vilkkaa. Siihen kahvilaan he eivät ikinä enää
jalallaan astuneet. Oli se miten hieno paikka tahansa. Onneksi
tänä päivänä melkein kaikissa kahviloissa on sopivaa purtavaa
niin keliakiaa kuin sokeritautia tai laktoosi-intoleranssia poteville.
Autossa odotti jo parempi puolisko, joka näytti selvästi
huolestuneelta. – Onks sulla kaikki nyt mukana? mies kysyi.
- Eiköhän, ja jos jotain puuttuu, tuothan sen sitten. Eikö niin?
- Totta kai, kulta.
Linnea istuutui pelkääjän paikalle ja tuumi: Miten osuva
sanonta tällä kertaa, mutta ei siitä tavanomaisesta syystä.
Hän jatkoi kahvilamuistojaan ja Kaupunginmuseon pihalla
oleva Caramella tuli mieleen. Pienen, viihtyisän
rakennuksen seinillä oli hänen äitinsä perheen valokuvia.
Perheessä oli ollut yksitoista lasta, joista hänen äitinsä oli '
ollut neljänneksi nuorin. Kahvilan kuvissa hän oli arviolta
neljävuotias. Kaikkein nuorimmat sisaret eivät olleet vielä
syntyneetkään. Perheen isä, hänen ukkinsa, oli ollut
vahtimestarina Aurora Karamsinin omistamassa Hakasalmen
huvilassa, joka toimii nykyään Helsingin kaupungin museona.
Linneaa oikein harmitti, kun ei aikoinaan ollut hoksannut
kirjoittaa juttua näistä sisaruksista, jotka olivat sitten olleet
vuonna 1912 avatun Kansallismuseon ensimmäiset asukit.
Heidän isästään oli tullut museon ylivahtimestari. Linneaa
oikein harmitti, ettei aikaisemmin tullut asiaa ajatelleeksi.
Miten kiinnostavan tarinan näistä sisaruksista olisikaan
voinut kirjoittaa. Vaikkapa eläkeläisten lehteen. Nyt se oli
myöhäistä, kun jo sisarista viimeinenkin oli siunattu haudan
lepoon. Melkein satavuotiaana.
- Saas nähdä, löytyykö sieltä paikkaa autolle, sanoi sinä
aamuna varsin hiljaisena pysytellyt mies, joka oli ottanut
viikon vapaata töistä ollakseen vaimonsa lähellä. Eikä
tavallisesti niin vilkas Linneakaan oikein ollut juttutuulella.
- Käytkö kahvilla, hän kysyi mieheltä. – Myöhemmin,
mennään nyt ensin sinne osastolle, tämä vastasi. – Painava
tämä laukkukin, mitä kaikkea olet mahtanut ottaa mukaan.
Ei kai täällä mene kuin neljä viis päivää.
Osastolla sai tavan mukaan odottaa käytävällä. Siivosivat
huonetta. No, ehtisihän sinne, tuumi Linnea ja ajatus kulki
kahvila Papa Giovanniin. Siitä oli tullut se tavanomainen
kohtauspaikka, jossa hän yleensä tapaili serkkujaan ja
ystäviään Suomessa käydessään. Se oli niin keskeisellä
paikalla, kahvi oli hyvää, mutta kallista. Ihan tavallinenkin
kahvi ja ennen kaikkea cappuccino. Samalla hinnalla
saisi Italiassa ainakin kaksi kahvia. Mutta siellähän kahvi
yleensä nautittiinkin nopeasti baaritiskin edessä
seisaaltaan.
Eiköhän näistä kahvimuisteloista jo saisi jonkinlaista
tarinaa kasaan, tuumi Linnea, kun viimein tulivat
hakemaan häntä ja toista samaan huoneeseen tulevaa
rouvaa. Tosin piti vielä hetken odotella huoneen
ulkopuolella, kun sisällä pyyhkäistiin lattioita.
Viimein Linnea ja italialainen potilas miehineen pääsivät
huoneeseen ja alkoivat heti purkaa tavaroitaan kaappiin.
Miehet
vaihtoivat muutaman sanan keskenään, ja italialaisen
rouvan mies rupesi utelemaaan, millaiseen leikkaukseen
Linnea oli menossa. Ei hän ruvennut asiaa tuiki t
untemattomalle miehelle selittelemään. Sitä paitsi ei
hän sitä olisi osannutkaan kertoa punastelematta. Mitä
se sille oikeastaan kuului!
Miesten poistuttua Linnea puki ylleen yöpaidan ja alkoi
muistella edellistä sairaalareissuaan. Silloin huone oli
ollut todella kansainvälinen. Ensimmäinen huonetoveri
oli ollut nigerialainen nainen, jolla oli joka ilta joukko
kovaäänisiä vieraita, jotka viipyivät kello kymmeneen,
vaikka vierailuaika päättyi kahdeksalta. Lisäksi naisen
tuoma televisio, joka näytti joltain kaatopaikalta poimitun,
ja josta ei löytänyt edes kaikkia kanavia, oli jatkuvasti päällä,
vaikkei sitä kukaan katsellut. Televisio oli juuri Linnean
sängyn
edessä, mutta niin matalalla, ettei hän sängyssä maatessaan nähnyt
kuin yläpuolen kuvaruudusta.
Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen hän oli nukkunut koko
illan, eikä ollut jaksanut asiasta huomauttaa. Mutta toisena iltana
hänen kärsivällisyytensä loppui kellon osoittaessa kymmentä ja
hän sanoikin: - Nyt suljetaan televisio ja vieraat lähtevät kotiinsa.
Ei mitään liikettä, vaan kaikki tuijottivat häntä silmät suurina.
- Ei millään pahalla, sanoi silloin Linnea, mutta olen vanhin tässä
huoneessa, ja nyt tehdään niin kuin minä sanon. Eikä siinä muuta
tarvittu, jo alkoi tapahtua. Vieraat poistuivat kiltisti afrikkalaisen
huonetoverin mennessä heitä saattamaan. Eikä sama meno
toistunut enää seuraavana iltana. Topakka käytös oli tehnyt
naiseen vaikutuksen. Myöhemmin hän kehui Linneaa
määrätietoiseksi tämän vieraille.
Afrikkalaisen jälkeen toisessa vuoteessa kävi päiväseltään
kääntymässä italialainen nainen, joka halusi yöksi kotiin pienen
lapsensa luo. Ja vuode olikin yhden yön tyhjänä. Aamulla siihen
tuli oikein mukava madagaskarilainen nainen, jonka kanssa
keskustellessa aika kuluikin nopeasti. Linnean entiseen sänkyyn
tuli kuudennen päivän aamuna makedonialainen nainen, joka näytti
kovasti kärsivältä.
Linnean odottaessa miestään tuli pappikin käymään ja totesi:
- Meillä onkin tässä yksi katolilainen, yksi protestantti ja yksi
islaminuskoinen. Ja Linnea innostui selittämään: - Olen
erittäin kiinnostunut monikulttuurisista avioliitoista ja
erityisesti eri uskontoja edustavien välisistä liitoista. Pappi
oli tästä huomautuksesta erittäin otettu ja ennen poistumistaan
melkein suuteli Linneaa kädelle.
Linnea havahtui ajatuksistaan, kun huoneeseen tuli sairaanhoitaja
ja pari harjoittelijaa. Edessä oli nestepullon tiputus, jota varten
yksi oppilaista sai harjoitella neulan pistämistä suoneen. Hyvin
hän siitä selvisikin, ja kolmikon poistuttua huoneesta Linnea
otti pienet nokoset, kun yöllä ei ollut saanut nukutuksi kuin vajaat
neljä tuntia. Mutta uni jä lyhyeksi, kun häntä jo kutsuttiin
lääkärin tarkastukseen.
Gynekologi tutki Linneaa ja näytti hiukan hämmästyneeltä ja
epävarmalta. Sitten hän pyysi Linneaa istumaan hetkeksi
käytävään ja riensi hakemaan toista lääkäriä kirurgiselta osastolta.
Linnea muisti, miten gynekologi oli ollut otettu, kun hän oli
alunperin osannut kertoa vaivansa nimen. - Tehän olette kuin
lääkäri, tämä oli sanonut ja kysynyt, kauanko Linnea oli ollut
Italiassa. Kuultuaan, että kaksikymmentä vuotta, hän ihmetteli
vielä puheesta tunnistettavaa vierasta korostusta. - Ei kai se
koskaan ihan täysin häviä, totesi Linnea.
Pian sieltä tulivatkin molemmat tohtorit peräkanaa, ja taas
tuli kutsu tutkimushuoneeseen. Kun Linnea oli riisunut
uudelleen housunsa, gynekologi ja kirurgi tutkivat vuorotellen
häntä, ja yksituumaisesti he totesivat, ettei pullistumaa, joka
olisi pitänyt leikata, enää ollutkaan.
Gynekologi oli itse asiassa sen korjannut, kun tämä toinen
lääkäri ei jostain syystä ollut ilmestynyt leikkaussaliin. Hän
oli pitänyt sitä väliaikaisena ratkaisuna, mutta kirurgin mielestä
se oli ihan OK. Kirurgihan ei ollut sitä pullistumaa koskaan
nähnyt ja epäilikin, ettei sitä olisi ikinä ollutkaan.
Linnea seurasi lääkäreiden väittelyä hiukan huvittuneena, ja
lopulta hänen oli ihan pakko puuttua keskusteluun ja sanoa:
- Minäkin olen nähnyt sen pullistuman peilin avulla. Sen
takiahan minut leikattiinkin viime kerralla.
Johtopäätöksenä lääkärit yksituumaisesti päättivät, ettei
mitään leikkausta Linnealle ainakaan nyt tehtäisi, vaan hän
pääsisi kotiin. Uusiin tutkimuksiin hän kuitenkin joutuisi.
Muttei se mitään, vaikkei nekään mitenkään mukavia ole.
Linnea oli ikionnellinen, hän aivan säteili, ja koko osasto
näytti iloitsevan hänen kanssaan. Eikä yhtään vähemmän
tyytyväinen ollut Linnean mieskään, kun sai taas vaimonsa
eheänä kotiin.
© Mamiblue
Kommentit