Linnea  heräsi sinä aamuna aikaisin ja aikoi juuri täyttää

kahvinkeittimen vesisäiliön vedellä, kun hän muisti, ettei

hän saanutkaan tänä aamuna nauttia mitään, edes kahvia

herätäkseen kunnolla.  Ja olihan hän jo kolmen edellisen

päivän aikana joutunut noudattamaan erityisruokavaliota,

jossa melkein kaikki hänen parhaat herkkunsa olivat

kiellettyjen listalla.  Ennen kaikkea kuitupitoiset ruuat.

Leipä ei käynyt ollenkaan, saati sitten kokojyväleipä,

johon hän oli jo itsensä totuttanut.  Ja eilisiltana hän oli

saanut juotavakseen jotain suklaalle maistuvaa. Se oli

hyvää, muttei se nälkää pois vienyt.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pitäisi nyt vain käydä suihkussa ja pestä  kehonsa,

erityisesti ne intiimit paikat, jotta ei saisi mitään

tulehdusta tai sairaalabakteeria leikkauksen aikana tai

sen jälkeen.  Jalat hän oli pessyt jo edellisenä iltana,

koska siihen kuluu aina aika lailla aikaa. Jalkojen

liottamiseen pehmeiksi ja höyläämiseen ennen kynsien

leikkaamista ja lakkaamista.

 

Leikkauspöydällä hän ei voisi mitään sille, että  kehon

kauneusvirheet paljastuisivat auttamattomasti kirurgille

ja muillekin leikkausta seuraaville, mutta ainakin hän

olisi puhdas kuin pulmunen. Ja sitä paitsi varmaan niillä

olisi muutakin ajattelemista operaation aikana.

 

Kun hän olikäynyt läpi ne kaikki leikkausta edeltävät

kokeet, ei hän ollut osannut sanoa  nukutuslääkärille,

millainen  operaatio hänelle oikein tehtäisiin. Muuta

kuin, että jotain alapään hommia se oli.  – Alunperin

minulla oli semmoinen rectocele,  hän sanoi

lisäten, että edellisessä leikkauksessa häneltä oli

poistettu lastensa ensimmäinen olotila. Nukutuslääkäri

sanoi keskustelevansa kirurgin kanssa siitä, pitäisikö

syvänukuttaa vai riittäisikö pelkkä puudutus.

 

 

Suihkussa Linnea ajatteli Tarinamaanantain uutta

teemaa. Kuvassa, jonka piti inspiroida tarinan

kertomiseen, oli kahvinkeitin ja toinenkin mutta ilman

kannua.  Linnea oli selaillut muiden tarinoita ja ajatellut

kirjoittaa muistojaan kahvista ja  kahviloista.

 

Vaikka hän kuinka mietti, ei tullut mieleen, missä

vaiheessa hän oli juonut ensimmäisen kahvikupposensa.

Mutta sen hän kyllä muisti, että oli jo pienenä ollut

varsinainen kahvitratti. Siihen aikaan käytiin jatkuvasti

suvun ja tuttavien syntymäpäivillä ja kaikenlaisissa

kissanristiäisissä, ja kahvi teki kauppansa kuten myös

täytekakku ja kaikki ne seitsemän sortin pikkuleivät.

Eikä hän koskaan ollut osannut kieltäytyä mistään. Mutta

siihen aikaan liikakiloja ei karttunut, sillä hän käveli joka

päivä kouluun, jollei ollut todellinen koiranilma, jolloin

mentiin bussilla.

 

Se oli porokahvin aikaa, se.  Eikä hän osaisi tarkkaan sanoa

edes, milloin ilmestyivät ensimmäiset kahvinkeittimet.

Sen sijaan hän muisti, miten hän tehdessään Pääkaupunki-

lehteen juttua Linnan itsenäisyyspäiväjuhlien valmisteluista

joskus 60-luvun lopulla oli ihaillut Linnan keittiössä suurta

kuparista kahvipannua, jossa keitettiin kahvit kutsuvieraille. 

 

Senkin hän muisti paremmin kuin hyvin, miten Tyttönorssissa

lukioasteella käytiin aina välitunnilla läheisessä kahvilassa. 

Se oli kyllä kiellettyä, mutta siksi sitäkin jännempää. Moni

tytöistä opetteli siellä kahvinjuonnin lisäksi tupakanpolttoa.

Se taisikin olla pääasia. Sitä kun oltiin niin aikuista olevinaan! 

Ja poissa opettajan silmien alta.

 

Valmistellessaan viimeisiä sairaalaan mukaan otettavia

tavaroita, Linnea muisti edesmenneen äitinsä ja tämän kaksi

sisarta, joilla kaikilla oli ollut keliakia.  Nämä olivat kerran

menneet Bulevardilla sijaitsevaan hienoon Ekbergin kahvilaan,

tilanneet kahvikupillisen ja nostaneet pöydälleen omat eväänsä. 

Nainen tiskin takana oli tullut hurjana huutamaan: -  Ei täällä

saa syödä omia eväitä. 

 

-  Mutta kun teillä ei ole mitään, mitä me voisimme syödä,

sisarukset totesivat yhteen ääneen. -  Onhan meillä marenkia!

kuului kahvilan  tiskin takaa.  Sisarukset joivat kahvinsa ja

poistuivat kiireen vilkkaa. Siihen kahvilaan he eivät ikinä enää

jalallaan astuneet. Oli  se miten hieno paikka tahansa. Onneksi

tänä päivänä melkein kaikissa kahviloissa on sopivaa purtavaa

niin keliakiaa kuin sokeritautia tai laktoosi-intoleranssia poteville.                                                                     

                                                                          

Autossa odotti jo parempi puolisko, joka näytti selvästi

huolestuneelta. – Onks sulla kaikki nyt mukana?  mies kysyi.

-  Eiköhän, ja jos jotain puuttuu, tuothan sen sitten. Eikö niin?

-  Totta kai, kulta.

 

Linnea istuutui pelkääjän paikalle ja tuumi:  Miten osuva

sanonta tällä kertaa, mutta ei siitä tavanomaisesta syystä. 

Hän jatkoi kahvilamuistojaan ja Kaupunginmuseon pihalla

oleva Caramella tuli mieleen.  Pienen, viihtyisän

rakennuksen seinillä oli hänen äitinsä perheen valokuvia. 

Perheessä oli ollut yksitoista lasta, joista hänen äitinsä oli '

ollut neljänneksi nuorin. Kahvilan kuvissa hän oli arviolta

neljävuotias.  Kaikkein nuorimmat sisaret eivät olleet vielä

syntyneetkään. Perheen isä, hänen ukkinsa, oli ollut

vahtimestarina Aurora Karamsinin omistamassa Hakasalmen

huvilassa, joka toimii nykyään Helsingin kaupungin museona.

 

Linneaa oikein harmitti, kun ei aikoinaan ollut  hoksannut

kirjoittaa juttua näistä sisaruksista, jotka olivat sitten olleet 

vuonna 1912 avatun Kansallismuseon ensimmäiset asukit.

Heidän isästään oli tullut museon ylivahtimestari.  Linneaa

oikein harmitti, ettei aikaisemmin tullut asiaa ajatelleeksi.

Miten kiinnostavan tarinan näistä sisaruksista olisikaan

voinut kirjoittaa. Vaikkapa eläkeläisten lehteen. Nyt se oli 

myöhäistä,  kun jo sisarista viimeinenkin  oli siunattu haudan

lepoon. Melkein satavuotiaana. 

 

-  Saas nähdä, löytyykö sieltä paikkaa autolle, sanoi sinä

aamuna varsin hiljaisena pysytellyt mies, joka oli ottanut

viikon vapaata töistä ollakseen vaimonsa lähellä.  Eikä

tavallisesti niin vilkas Linneakaan oikein ollut juttutuulella.

-  Käytkö kahvilla, hän kysyi mieheltä.  – Myöhemmin, 

mennään nyt ensin sinne osastolle, tämä vastasi. – Painava

tämä laukkukin, mitä kaikkea olet mahtanut ottaa mukaan.

Ei kai täällä mene kuin neljä viis päivää.  

 

Osastolla sai tavan mukaan odottaa käytävällä. Siivosivat

huonetta. No, ehtisihän sinne, tuumi Linnea ja ajatus kulki

kahvila Papa Giovanniin.  Siitä oli tullut se tavanomainen

kohtauspaikka, jossa hän yleensä tapaili serkkujaan ja

ystäviään Suomessa käydessään. Se oli niin keskeisellä

paikalla, kahvi oli hyvää, mutta kallista. Ihan tavallinenkin  

kahvi ja ennen kaikkea cappuccino.  Samalla hinnalla

saisi Italiassa ainakin kaksi kahvia. Mutta siellähän kahvi

yleensä nautittiinkin nopeasti baaritiskin edessä

seisaaltaan.

 

Eiköhän näistä kahvimuisteloista jo saisi  jonkinlaista

tarinaa kasaan, tuumi Linnea, kun viimein tulivat

hakemaan häntä ja toista samaan huoneeseen tulevaa

rouvaa. Tosin piti vielä hetken odotella huoneen

ulkopuolella, kun sisällä pyyhkäistiin lattioita. 

 

Viimein Linnea ja italialainen potilas miehineen pääsivät

huoneeseen ja alkoivat heti purkaa tavaroitaan kaappiin. 

Miehet

vaihtoivat muutaman sanan keskenään, ja italialaisen

rouvan mies rupesi utelemaaan, millaiseen leikkaukseen

Linnea oli menossa. Ei hän ruvennut asiaa tuiki t

untemattomalle miehelle selittelemään. Sitä paitsi ei

hän sitä olisi osannutkaan kertoa punastelematta. Mitä

se sille oikeastaan kuului!

 

Miesten poistuttua Linnea puki ylleen yöpaidan ja alkoi

muistella edellistä sairaalareissuaan.  Silloin  huone oli

ollut todella kansainvälinen. Ensimmäinen huonetoveri

oli ollut nigerialainen nainen, jolla oli joka ilta joukko

kovaäänisiä vieraita, jotka viipyivät kello kymmeneen,

vaikka vierailuaika päättyi kahdeksalta. Lisäksi naisen

tuoma televisio, joka näytti joltain kaatopaikalta poimitun,

ja josta ei löytänyt edes kaikkia kanavia, oli jatkuvasti päällä,

vaikkei sitä kukaan katsellut.  Televisio oli  juuri Linnean

sängyn

edessä, mutta niin matalalla, ettei hän sängyssä maatessaan nähnyt

kuin yläpuolen kuvaruudusta.

 

Ensimmäisenä iltana leikkauksen jälkeen hän oli nukkunut  koko

illan, eikä ollut jaksanut asiasta huomauttaa. Mutta toisena iltana

hänen kärsivällisyytensä loppui kellon  osoittaessa kymmentä ja

hän sanoikin: - Nyt suljetaan televisio ja vieraat lähtevät kotiinsa. 

Ei mitään liikettä,  vaan kaikki tuijottivat häntä silmät suurina.

 

 -  Ei millään pahalla, sanoi silloin Linnea, mutta olen vanhin tässä

huoneessa, ja nyt tehdään niin kuin minä sanon.  Eikä siinä muuta

tarvittu,  jo alkoi tapahtua. Vieraat poistuivat kiltisti afrikkalaisen

huonetoverin mennessä heitä saattamaan.  Eikä sama meno

toistunut enää seuraavana iltana. Topakka käytös oli tehnyt

naiseen vaikutuksen. Myöhemmin hän kehui Linneaa

määrätietoiseksi tämän vieraille.

 

Afrikkalaisen jälkeen toisessa vuoteessa kävi päiväseltään

kääntymässä italialainen nainen, joka halusi yöksi kotiin pienen

lapsensa luo. Ja vuode olikin yhden yön tyhjänä. Aamulla siihen

tuli oikein mukava madagaskarilainen nainen, jonka kanssa

keskustellessa aika kuluikin nopeasti.  Linnean entiseen sänkyyn

tuli kuudennen päivän aamuna makedonialainen nainen, joka näytti

kovasti kärsivältä. 

 

Linnean odottaessa miestään tuli pappikin käymään ja totesi:

-  Meillä onkin tässä yksi katolilainen, yksi protestantti ja yksi

islaminuskoinen. Ja Linnea innostui selittämään: -  Olen

erittäin kiinnostunut monikulttuurisista avioliitoista ja

erityisesti eri uskontoja edustavien välisistä liitoista.  Pappi

oli tästä huomautuksesta erittäin otettu ja ennen poistumistaan

melkein suuteli Linneaa kädelle.

 

Linnea havahtui ajatuksistaan, kun huoneeseen tuli sairaanhoitaja

ja pari harjoittelijaa.  Edessä oli nestepullon tiputus, jota varten

yksi oppilaista sai harjoitella neulan pistämistä suoneen.  Hyvin

hän siitä selvisikin, ja  kolmikon poistuttua huoneesta Linnea

otti pienet nokoset, kun yöllä ei ollut saanut nukutuksi kuin vajaat

neljä tuntia. Mutta uni jä lyhyeksi, kun häntä jo kutsuttiin

lääkärin tarkastukseen.

 

 

Gynekologi tutki Linneaa ja näytti hiukan hämmästyneeltä ja

epävarmalta.  Sitten hän pyysi Linneaa istumaan hetkeksi 

käytävään ja riensi hakemaan toista lääkäriä kirurgiselta osastolta.

Linnea muisti, miten gynekologi oli ollut otettu, kun hän oli

alunperin osannut kertoa vaivansa nimen. -  Tehän olette kuin

lääkäri, tämä oli sanonut ja kysynyt, kauanko Linnea oli ollut

Italiassa. Kuultuaan, että kaksikymmentä vuotta, hän ihmetteli

vielä puheesta tunnistettavaa vierasta korostusta. -  Ei kai se

koskaan ihan täysin häviä, totesi Linnea.

 

Pian sieltä tulivatkin molemmat tohtorit peräkanaa, ja taas 

tuli kutsu tutkimushuoneeseen. Kun Linnea oli riisunut

uudelleen housunsa, gynekologi ja kirurgi tutkivat vuorotellen

häntä,  ja yksituumaisesti he totesivat, ettei pullistumaa, joka

olisi pitänyt leikata, enää ollutkaan.

 

Gynekologi oli itse asiassa sen korjannut, kun tämä toinen

lääkäri ei jostain syystä ollut ilmestynyt leikkaussaliin. Hän

oli pitänyt sitä väliaikaisena ratkaisuna, mutta kirurgin mielestä

se oli ihan OK.  Kirurgihan ei ollut sitä pullistumaa koskaan 

nähnyt ja epäilikin,  ettei sitä olisi ikinä ollutkaan. 

 

Linnea seurasi lääkäreiden väittelyä hiukan huvittuneena, ja

lopulta hänen oli ihan pakko puuttua keskusteluun ja sanoa: 

-  Minäkin olen nähnyt sen pullistuman peilin avulla. Sen

takiahan minut leikattiinkin viime kerralla.

 

Johtopäätöksenä lääkärit yksituumaisesti päättivät, ettei

mitään leikkausta Linnealle ainakaan nyt tehtäisi, vaan hän

pääsisi kotiin.  Uusiin tutkimuksiin hän kuitenkin joutuisi. 

Muttei se mitään, vaikkei nekään mitenkään mukavia ole.

Linnea oli ikionnellinen, hän aivan säteili,  ja koko osasto

näytti iloitsevan hänen kanssaan.  Eikä yhtään vähemmän

tyytyväinen ollut Linnean mieskään, kun sai taas vaimonsa

eheänä kotiin.

 

 

©   Mamiblue