Ystävistä ja yksinäisyydestä

Äitini  eli melkein 93-vuotiaaksi ja  oli viimeiset 14 vuotta leskenä.  Hänellä oli ollut paljon ystäviä. Niitä oli tullut pitkäaikaisista työtovereista,  Martoista ja myös seurakunnasta, jonka rientoihin hän oli osallistunut  viime vuosinaan voimiensa mukaan. 

Hänen elämänsä  kävi kuitenkin vuosien mittaan aina vain yksinäisemmäksi,  kun minäkin, hänen ainoa tyttärensä, ottotytär,  olin muuttanut  Italiaan.  Suomessa  oli kuitenkin vanhempi tyttäreni,  joka toimi jonkin aikaa äitini omaishoitajanakin.

Äidilläni oli viisi sisarta ja kaksi veljeä, jotka kaikki olivat eläneet yli 80-vuotiaiksi,  kaksi sisarta oli melkein saavuttanut sadan vuoden  iän.  Sisaret, joita oli siis alunperin ollut kahdeksan, olivat huolehtineet kovasti toisistaan ja olleet jatkuvasti yhteydessä toisiinsa ainakin puhelimitse.  Ja jos puhelimeen ei toistuvista soitoista huolimatta vastattu, oli heti tehty soittokierros toisille sisarille sen varmistamiseksi, että kaikki oli poissaolijalla hyvin.

Varsinkin pikkusiskostaan,  Mielikki-musteristani äitini huolehti aina kovasti, koska oli aikoinaan luvannut omalle äidilleen pitää siskostaan huolta. Äitiäni huomattavasti nuorempi sisar kuolikin sitten puoli vuotta ennen äitiäni. Hän oli pitänyt lupauksensa ja hoitanut velvollisuutensa loppuun asti.

Kun kävin läpi äitini jäämistöä, osui käsiini nippu huolellisesti tallennettuja, lehdistä leikattuja kuolinilmoituksia, joita äitini oli leikannut lehdistä ja uskollisesti tallettanut. Niitä olikin vino pino: ystäviä, sukulaisia, ystäviksi muuttuneet siskotkin.  Nuo lehtileikkeet  toivat järkyttävällä tavalla, konkreettisesti esille sen tosiasian, että äitini oli täytynyt tuntea itsensä viimeisinä aikoina todella yksinäiseksi.

Sellaistahan  se on, kun elää vanhaksi,  saa nähdä yhden jos toisenkin omaisen ja ystävän jättävän maallisen elämän. Edessä voi olla todella hyytävä yksinäisyys, kun lopulta ei ole jäänyt jäljelle  enää ketään, joka olisi tuntenut sinut lapsesta saakka ja jonka kanssa voisi muistella menneitä aikoja, kun ikätoveri toisensa jälkeen ja moni nuorempikin on poistunut elävien kirjoista.

Olen aina sanonut, että äitini oli kuin vanha viini, joka vain paranee vanhetessaan. Hän ikään kuin kasvoi henkisesti sitä mukaa, kun hän ulkonaisesti kutistui,  ja näkö ja kuulo heikkenivät ja puoli nenääkin vietiin.  Suurenmoista oli myös se, miten hän sopeutui siihen, että olin muuttanut Italiaan.  Miehestäni ja äidistäni tuli hyviä ystäviä, ja he tulivat hienosti toimeen keskenään,   vaikka  heillä ei ollut yhteistä kieltäkään. 

Itse  puolestani kaipaan täällä Italiassa välillä kovasti Suomen ystäviäni.  Eihän minullakaan ole täällä  ketään, joka olisi tuntenut minut lapsesta saakka.  Uusia ystäviä kyllä on tullut, muutama italialainenkin, ja suomalaisia ennen kaikkea yhdistystoiminnan kautta.  Mutta on se niin ihanaa Suomessa käydessä tavata serkkuja ja ystäviä. Ei tarvitse selitellä mitään. Ja vaikka ei ole nähtykään pitkään aikaan, on kuin tuota pitkää välimatkaa ei olisi ollutkaan.   (RVC)